Tansaniassa on monia asioita jotka ihmetyttävät minua päivittäin. Pääsen työni puolesta ja paikallisessa perheessä asuessani näkemään paikallisten ihmisten elämää. Toisaalta olen myös ystävystynyt täällä asuvien valkoihoisten kanssa ja me vietämme heidän kanssaan myös paljon aikaa, erityisesti viikonloppuisin. Arjessani yhdistyy siis kaksi täysin erilaista maailmaa ja se on välillä hyvin hämmentävää.
Paikallisista suurin osa elää vaatimattomissa oloissa. Valkoihoiset taas elävät paljon leveämmin, mukaanlukien kaikki vapaaehtoistekijätkin. Paikallisilla ei ole varaa reissata ja syödä ulkona yms kuten meillä. Täällä ollessani olen miettinyt erittäin paljon ihmisten asenteita, onnellisuutta, tyytyväisyyden tekijöitä. Olenhan jo yhden bloginkirjoituksen aiheesta aiemmin kirjoittanutkin. Nyt samaa asiaa vähä eri kantilta 🙂
Olen täällä ihmetellyt suuresti valkoihoisten suhtautumista afrikkalaisiin. Monet täällä asuvat tuntuvat olettavan että kaikki afrikkalaiset ovat petkuttavia, valehtelevia omaa etuaan ajavia laiskottelijoita. Itse olen asiasta eri mieltä. Se, että asiat eivät hoidu täällä kuten sovitaan, ei tarkoita sitä että afrikkalaiset olisivat pahantahtoisia tai että he valehtelisivat. Se johtuu kulttuurien erilaisuudesta. Täällä tehokkuus ei todellakaan ole pääasia. Ja täällä yllättävä esteet (kuten vesisade joka 200 kilometrin päässä muuttaa tien mutalammikoksi) saattavat viivyttää asioita monella päivällä. Siksipä asia, johon olettaisi kuluvan puoli päivää, saattaa viedä jopa viikon. Mielestäni monella valkoihoisella on täällä väärä asenne. Sen sijaan että he sopeutuisivat maahan johon he ovat tulleet, he ovat sitä mieltä että maan tulisi sopeutua heihin.
Olen yllättynyt siitä miten paljon täällä valkoihoiset puhuvat rahasta. Siitä miten joku maksaa enemmän mistäkin palvelusta, kuinka jonkun ruokailut ja asuminen maksavat niinkin paljon enemmän kuin toisen, kuinka ruoka on kallista. On totta, että osa myyjistä pyytävät suurempaa hintaa kun näkevät valkoihoisen. Toisaalta tinkaaminen on täällä osa kulttuuria joten miksi myyjä ei voisi aloittaa hieman korkeammalla hinnalla? Joka tapauksessa täällä asuminen on valkoihoiselle mielettömän halpaa. Ruoka on halpaa ja palvelut suhteellisen hyviä. Työ ei täällä maksa mitään. Itseäni suorastaan hävettää maksaa ompelijalle niin vähän kuin hän pyytää. En ymmärrä mistä ihmisten tyytymättömyys oikein kumpuaa?
Täällä palkataan aina joku tekemään kotityöt puolestasi. Työn hinta on mielettömän pieni. Myös työssäkäyvät vähänkään varakkaammat paikalliset perheet pitävät täällä kotityttöjä ja kotipoikia. Käytännössä nämä ihmiset ovat kuin palvelijoita. He viettävät lähes koko aikansa isäntäperheen kotona tehden milloin mitäkin töitä ja saavat siitä äärimmäisen vähän palkkaa. Toki kotitytön kokonaistilanne riippuu paljolti isäntäperheestä. Jotkut perheet sallivat enemmän vapauksia kuten koulutusta, jotkut vähemmän. Samalla tavalla valkoihoiset täällä palkkaavat mielettömän pienellä summalla itselleen siivoajia, pyykinpesijöitä, puutarhureita, kokkeja. En oikein osaa suhtautua siihen. On totta, että täällä ilman pyykinpesukoneita ja nykyaikaisia ruuanlaittovälineitä on töissä käyvän hankala hoitaa päivittäisiä kodinhoitoasioita yksin. Ja toisaalta palkka joka minusta tuntuu naurettavan pieneltä voi paikallisessa mittakaavassa pitää työntekijän erittäinkin tyytyväisenä työhönsä? Tämä kuitenkin mielestäni ruokkii eriarvoisuutta.
Kuulin, että kymmenen vuotta Tansaniassa elänyt amerikkalais mies oli todennut, että ainoat valkoihoiset jotka todella viihtyvät täällä, ovat todella rikkaita. Karvani nousivat pystyyn kun kuulin tämän. Mielestäni kyseisessä ajattelussa on jotain perinpohjin inhottavaa. Olemmeko me valkoihoiset todella niin koukutettuja länsimaisiin ylellisyyksiin, että yksinkertaisesti elämällä emme pysty enää olemaan onnellisia? En halua uskoa niin. Itse en ole luopunut kaikista mukavuuksista, onhan minulla tietokone, puhelin ja ipod, mutta en suuremmin kaipaa muita ylellisyyksiä (mitä nyt suihkua silloin tällöin). Ja olen onnellinen. Siis todella onnellinen. En usko, että onni voi oikeasti olla suoraa liitoksissa rahaan.
Joka tapauksessa, jotta voisi uudessa paikassa kokea itsensä onnelliseksi, täytyy sopeutua porukkaan. Ja tänne sopeutumista ei voi sanoa yksinkertaiseksi. Täällä ei pysty sekoittumaan massaan. Joka ikinen päivä saa muistutuksia omasta ihonväristä. En voi kävellä kadulla huomaamattomasti, vaan joka toinen ihminen joko huutaa mzungu tai kyselee päivän kuulumisia. Täällä ei pysty sekoittumaan ihmismassaan vaan valkoisena isokokoisena naisena olen joukossa kuin huutomerkki. Öiseen aikaankin ihoni tuntuu loistavan kuin katulamppu. Joskus se väsyttää todella paljon. En osaa edes kuvitella millaista on olla tummaihoinen suomessa. Erottua samalla tavalla kaikkialla joukosta ja joutua vielä väkivallan (vähintäänkin verbaalisen sellaisen) kohteeksi. Jos pelkkä positiivinen huomio voi väsyttää näin paljon niin sen täytyy olla todella raskasta jos huomio on negatiivista!
Ehkä tämä räikeä eriarvoisuus ja erilaisuus tekee täällä valkoihoiselle onnen löytämisestä haastavaa. Kuitenkin uskon, että jos löytää ympärilleen ystäviä (mikä ei täällä pitäisi olla kovin vaikeaa koska kaikki haluavat olla ystäviäsi) ja löytää oman paikkansa yhteiskunnasta työn puolesta, ei rahalla loppujen lopuksi pitäisi olla suurta merkitystä.
Aloitin taas tänään päiväni meditoimalla puoli tuntia Intian valtameren rannalla aamuauringossa. Jos kaikki perustarpeet saa tyydytetyksi (ruuan, puhtauden, rakkauden ja vastarakkauden), en ymmärrä miten täällä ei voisi olla onnellinen ilman länsimaisia ylellisyyksiäkin? Minun silmissäni hämmentävän kauniilla afrikalla on annettavanaan kaikki tarpeellinen ja vähän enemmänkin ihmisen onnellisuuteen.
Loppuun vielä sekalaisia kuvia kauniista afrikasta teidän iloksenne!
